Header image
Petsamon luostarin hävitys

Alla kahden eri kertojan versiot suullisen perinteen välittämästä tarinasta, joka kertoo Petsamon luostarin tuhosta 1500-luvulla. Tarinat ovat sekä suomeksi että koltaksi.

 

Anastasia Moshnikoff (s. 1893): Petsamon luostarin hävitys

Pyhä Trifon eleli joukkioineen. Tuohon joukkoon kuului myös poromies Evvan. Aikansa kaikki elivät sulassa sovussa ja rauhassa. Sitten Evvan rupeaa syyttämään Trifonin miehiä siitä, että nämä varastavat hänen porojaan. Suutuksissaan hän uhkaa vainolaisilla Pyhää Trifonia.

Kolme vuotta kuluu eikä niiden aikana löydy vainolaispäällikölle sopivaa ajokasta: härän sarvet eivät kasva. Vasta neljäntenä vuonna vainolaispäällikön ajokas kasvattaa komeat sarvet. Silloin Evvan usuttaa vainolaiset Pyhän Trifonin väen kimppuun kostaakseen heille, kun he hävittivät hänen porojaan.

Pyhä Trifon on luostarin väen kanssa kirkossa jumalanpalveluksessa, kun eräs pappi äkkiä lyyhistyy lattialle. Toiset kysyvät, mikä hänelle tuli. "Pyörryin, kun näin, että kaikki kirkon kirjat olivat veressä", tämä sanoo.

Samassa joku katsahtaa ikkunasta ulos ja virkkoo: "Tulossa ei ole enempää kuin vain viisikymmentä miestä. Heidät me kyllä voitamme!" Pappi sanoo: "Ei meillä ole mitään hätää, mehän olemme kirkossa. Antaa vainolaisten tulla."

Vainolaiset tappoivat Pyhän Trifonin ja kaikki kirkossa olleet. Sitten he rupesivat sytyttämään kirkkoa tuleen. Se ei tahtonut millään syttyä. Kun kirkko lopulta syttyi palamaan, kolme joutsenta nousi savun keskeltä lentoon. Silloin vainolaispäällikkö totesi, että he olivat tappaneet hurskaita ihmisiä.

Vainolaiset ryöstävät minkä ehtivät. Papeilta he anastavat kultaiset ristit ja kaiken kullan kirkosta. Kaiken he ottavat, kaiken arvokkaan ottavat. Heidän oppaansa, Evvan, tahtoo itselleen kultaisen ehtoollismaljan, jonka myös saa.

Sitten koko joukkio lähtee ajamaan eteenpäin. Evvan suunnittelee johdattavansa vainolaiset surman suuhun alas tunturijyrkän­teeltä. Hän tuntee seudun ja tietää, missä on jyrkkäseinäinen pahta. Ajetaan pitkänä raitona, opas ensimmäisenä. Tullaan pahdalle ja raito ajaa aivan sen reunaa myöten. Äkkiä Evvan sivaltaa puukollaan vetohihnan poikki ja vainolaiset pulkkineen syöksyvät alas jyrkänteeltä.

Evvan ajaa härkineen tunturin toiselle puolelle katsomaan, miten vainolaisten on käynyt. Jotkut ovat kuolleet heti, jotkut vielä juuri ja juuri liikkuvat, muutamia jo sudet syövät. Evvan vain pikaisesti toteaa tapahtumat ja lähtee sitten itse jatka maan matkaansa hiihtämällä.

Aikansa hiihti. Alkoi janottaa. Hän tiesi, missä oli talvisula ja kiersi sitä kautta sammuttaakseen janonsa. Mutta mistä juoma-astia? Ei hätää, hänellähän on povessaan kirkon ehtoollismalja. Hän ottaa sen ja kauhaisee vettä. Malja on täynnä hiuksia ja verta. Kauhuissaan Evvan nostaa kätensä tehdäkseen ristinmerkin, mutta käsi ei liikahdakaan, ja niille jalansijoilleen hän kaatuu kuoliaaksi maahan.

 
 

Anastasia Moshnikoff: Mä'htt Peäccam namstar hiâvteš

Leäi leäi Pâ′ss Treffan oummeesvui′m, õhtt leäi puäʒʒooumaž Evvan. Le′jje le′jje, de Evvan älgg särnnad, što Pâ′ss Treeffan oummu su′st puõccid suâlee. Son väldd de čuu′đđ kägg Pâ′ss Treeffan ool.

Kooum ee′jj čuu′đđättman vuâjan ij kaunnu: jeä′rǧǧ čue′rvid ij tuejju. Kuälmad ee′ǩǩ mõõni de čuu′đđättman vuâjan tuejjii čue′rvid. Na Evvan čuu′đ pohtt, ko Pâ′ss Treeffan oummu su′st puõccid kå′dde.

Pâ′ss Treeffan oummu sami lie ceerkvest sluužvmen. Leäi leäi, õhtt papp jânnam ool kõõčči. Kaggõõđi, jeärraz cie′lǩǩe, što mii leäi ko ton kõ′ččiǩ. "A mon kõ′ččem, ko ǩee′rj puk šõ′dde võrrân." Vaa′ldi õhtt ooumaž, ikkân mie′ldd ǩiõ′csti, ceälkk: "Jeä′la ko vittlå ooumžed pue'ttmen. Mon täid vuäitam." Papp ceälkk: "I′llak mä′htt, mij leäp ceerkvest, ä′n puätt."

Čuu′đ puõ′tte de Pâ′ss Treeffan va′ldde de ko′dde puk oummeesvui′m. Teä a′lǧǧe tõn Pâ′ss Treeffan ceerkav puâllted. Ij puâll’jam. Le′jje le′jje, de koumm njuuč ǩe′rddle suõv mie′ldd. Te′l čuu′đđättman cie′lǩi, što mij leäp praavnǩid hiâvtam. Na tõ′st mâi′d va′ldde: paappin riistid, hå′t mõõk kåå′ll, hå′t mõõk leežž leäm. Tõk puk va′ldde de va′ldde. A see′st leäi vuä′ppes, tõt kåå′tt čuu′đ kaaggi, Evvan. Son ǩeäčč, ko sij puk va′ldde de särnn, što su′nne âlgg hå′t pričaslee′tt u′vdded. Na tõn u′vdde. Teä sij vuõ′lǧǧe jåå′tted ooudâs.

Na Evvan jordd, što son kâ′l veekk täid tuõddrest kuõ′blle. Son teâtt, ko′st lij kuõbll, tok son veekk puk čuu′đid da hiâvat si′jjid. Jå′tte rääidin, son tuõddra mõõni, tõn kuõ′blle. Kuâŋŋa tõn kuõbl vuejj, sami kuâŋŋad. Teä lää′bǯ čõõ′cǩi rââst, puk čuu′đ mõ′nne vuâlas. Evvan vuâlgg ǩiõččâd. Pirr tuõddâr vuâjai jie′rjines. Mõõni ǩiõččâd, što mä′htt tõk šõ′dde tok. Måttam kåddjam lie, måttam liikkee, måttmid nääu′d ju′n på′rre. Ǩiõ′csti son pâi, teä vuõ′lji. Son tä′st čuõiǥee′l vuõ′lji.

Mõõni mõõni, čää′ʒʒ juǥstââvv. Käivv lij, son mâânn čää′ʒʒ juukkâd. Mâin son jookk? A su′st-õs lij tõt pričasle′tt puuŋ se′st. Son tõin čää′ʒʒ kuäivast da juu′last: pâi lie vuõpt da võrr tiudd. Ǩiõđâs leäi likstâ′tted, mii šõõddi, ij ni ǩiõtt likkâm di tõzz-i kõõčči.

 
 

Vasko Moshnikoff (synt. 1909): Petsamon luostarin hävitys

Evvan oli ensimmäinen ulkopuolinen ihminen, joka tuli luostariin munkkien luo elelemään heidän kanssaan. Hän asui luostarissa jonkin aikaa. Sitten hän lähti omille teilleen.

Nyt kävi niin, että hänen poronsa alkoivat kuolla: susi tappoi niitä, muutamat kuolivat itsestään. Evvan syyttää munkkeja porojensa kuolemista.

Kolme vuotta vainolaiset tekivät lähtöä. He alkoivat valmistella ryöstöretkeä, mutta vainolaispäällikölle ei löydy soveliasta ajokasta: milloin härällä ei ole sarvia, milloin ei vahvaa vartaloa. Vasta kolmantena vuonna löytyi komea härkä, ja niin päästiin lähtemään.

Munkit olivat kerran jumalanpalveluksessa, kun kesken kaiken apotti lyyhistyi kirjan päälle. Toiset kysyivät: ”Mitä tapahtui?” Apotti vastasi: ”Kirjassa kaikki kirjaimet olivat veressä. Nyt on kyllä vainolainen tulossa.”

Aamulla mennään kirkkoon. Vainolaiset tulevat. Eräs munkki katsahti ulos ikkunasta ja sanoo: ”Hyvä kaimani Evvan tulee vainolaisen kanssa. Me kyllä pärjäämme heidän kanssaan.” Apotti sanoo: ”Meidän ei ole lupa vastustella, vaikka tappaisivat meidät.”

Kun munkit jumalanpalveluksen jälkeen avasivat kirkon ovet, heidät surmataan.

Kun vainolaiset olivat surmanneet kaikki munkit, he alkoivat ryöstää mitä kukin vain ehti. Opas Evvan tarttui ehtoollismaljaan ja tunki sen lapintakkinsa poveen.

Ryöstelyn jälkee vainolaiset sytyttivät kirkon palamaan. Liekeistä nousi ilman täydeltä pikkulintuja ja vielä kolme joutsenta. Nyt vainolaispäällikkö pelästyi: ”Oikeita ihmisiä olemme tappaneet!”

Lähtivät kiireen vilkkaa ajamaan pois. Nousi ankara tuisku. Evvan kaaristi miehet pulkkiinsa ja lähti ajamaan kohti korkeaa jyrkännettä. Hän ajoi aivan sen reunaa myöten. Kun raidon loppupääkin ehti jyrkänteen reunalle, hän sivalsi etummaisen härän vetohihnan poikki. Kaikki pulkat putosivat alas jyrkänteeltä.

Kun Evvan kiersi kallion ympäri, hän näki, että sudet olivat syömässä poroja ja tappamassa miehiä.

Hän jatkoi matkaansa. Häntä alkoi janottaa. Millä hän joisi? Sitten hän muisti takkinsa povessa olevan ehtoollismaljan. Hän kauhaisi sillä vettä, mutta malja tuli täyteen hiuksia ja verta. Evvan aikoi ristiä silmänsä, mutta käsi ei noussut, ei liikahtanutkaan. Taivaasta iski alas kirkas salama hänen päälleen ja siihen kuoli se Evvan.

 
 

Vasko Moshnikoff: Evvnaž da manaah

Vuõssmõs ooumaž, ko puõʹđi namstra manahi årra, leäi Evvnaž. Son jälsti namstrest occnja ääiʹj. Teä vuõʹlji meädda manahi åʹrnn.

Ââʹn suʹst puõccu hiâvvneškuõʹtte: koid poorr kuʹmpp, kook kâʹlmme, na täk teâđast manahi diõtt kâʹlmme.

Koumm eeʹǩǩed vuõlggle. Čuuʹđ valmstõõlškuõʹtte, leâʹša čuuʹđđättman vuâjan ij kaunnu: kuäʹss jie leäkku čueʹrv jieʹrjest, kuäʹss iʹlla vardd. Eman kuälmad eeʹjj käuʹnnji mooččâs jeäʹrǧǧ. Teä čuuʹđ vuõʹlǧǧe.

Manaah leʹjje sami ceerkvest sluužvmen, ko kõõsk sluuʹžv manahin šuurmõs kõõčči ǩeeʹrj ool. Jeärraz kâʹčče: “Mii šõõddi?” Son ceälkk: “Ǩeeʹrj bukva leʹjje puk võrrân, ââʹn lij čuuʹđđ pueʹttmen.”

Tueʹlää mõʹnne ceerkva. Čuuʹđ pâi puõʹtte. Õhtt manah ǩičsti åålǥas, ceälkk: “Muu šiõǥǥ kääimaž Evvnaž puätt čuuʹđin. Kâʹl mij piʹrǧǧeʹčep täin.” Manahin šuurmõs ceälkk: “Miʹjjid iʹlla lååʹpp vuâsttlâʹstted, äʹn kåʹdde.”

Ko manaah mâŋŋa sluuʹžv ääʹvee uusid, siʹjjid kåʹdškuõʹtte.

Ko čuuʹđđ leäi kåddam manahid, aʹlǧǧe sij rååttad, kååʹtt mâiʹd ǩiõrggân. Vuäʹppes Evvnaž täävti pričasleetta da tõn määccaǩ puʹŋŋe oiʹǧǧii.

Mâŋŋa dõʹst puâllte ceerkav. Teʹl siõm låådda ǩeʹrddle sami tiud da võl koumm njuhččâd. Ââʹn čuuʹđ põlškuõʹtte: “Vuõigg oummid leäp kåddam!”

Vuõʹlǧǧe tõʹst. Šâdd poǥođa. Evvnaž kaari oummees ǩerrsa da vuejjli, koʹst tiõđi jõnn kuõbl. Son vuejai tõn kuâŋŋa. Mââiǩieʹčč räidd ko mõõni kuõʹblle, son ǩiõđrääjaž jieʹrjstes ceäkksti lääʹbǯ rââst. Puk ǩeʹrrez mõʹnne tok vuâlas.

Poka Evvnaž pirr kaʹlli mõõni, vuõijni, što kuuʹmp leʹjje poorrmen jieʹrjid da kå'ddmen oummid.

Son vuõʹlji tõʹst ooudâs. Teä čääʹʒʒ juǥstõõvškuõʹđi. Suʹst iʹlla mâin juukkâd. Teä mošttji, suʹst lij puuŋâst tõt pričasleʹtt. Tõin son kuäivsti čääʹʒʒ, leâʹša tõt leäi pâi vuõptt da võrr. Čõõʹlmees risttâd leäi ǩiõđâs kaggstam, ij pâjjnam. Ââʹlmest puõʹđi čuõʹvves ståʹlpp vuâlas suu ool di tõzz-i hiâvvni tõt Evvnaž.

 

 
 


Facebook MySpace Twitter Digg Delicious Stumbleupon Google Bookmarks