Header image
Sota- ja evakkoaika

 

Sodasta ja evakkoajasta on vanhemmalla kolttaväestöllä omakohtaisia kokemuksia, joista yhä kerrotaan tainoita nuoremmille. Suonikylässä syntyneen Annin Feodoroffin (o.s. Fofonoff, s. 1924) muistelus:

 

Sota- ja evakkoaika

Elettiin vuoden 1939 syksyä ja oli menossa poronetto. Syystyöt oli jo tehty, heinä koottu, kortteet leikattu ja jäkälä nostettu. Miehiä alettiin ottaa sotilaiksi. Kerrottiin, että alkaa sota Venäjää vastaan. Miehet otettiin sotaan omine aseineen, kun suomalaisilla oli vähän sotatarvikkeita.

Olin äitini kanssa hakemassa kortteita. Lastasimme niitä kelkkaan, kun kuulimme moottorin ääntä ja näimme lentokoneiden lentävän taivaalla. Äiti huudahti: ”Mitä nämä ovat? Nyt on varmaan sota alkanut!”

Lähdimme kotiin ja touhusimme siinä, mitä touhusimme, kun kaksi sotilasta tuli. He kertoivat, että sota on alkanut.

Venäläiset pommikoneet kävivät pommittamassa Suonikylää. Elelimme yhä vielä kotosalla. Kätkimme kuitenkin ylimääräiset jauhot, kahvit, sokerit, teet ja suolan maahan. Ruoka meni heti kortille ja alkoi kuulua huhua, että pitää lähteä kotoaan. Elelimme joka päivä lähtövalmiina.

 

Lähtö evakkoon

Niinpä sitten eräänä päivänä tuli tieto, että nyt on lähdettävä ja pikaisesti. Kyllä tuli kiire. Ei paljon mitään voitu ottaa mukaan. Taikinanjuuri oli käymässä, ja siihen se jäi astiaan. Meillä oli lehmiä ja ne ammuttiin navettaan samoin kuin lampaat. Koirat vielä ammuttiin aivan lähtiessä.

Porojen kanssa lähdettiin. Oli joulukuun alku ja päivät olivat jo kovin lyhyet. Ensin menimme Nellimiin, jossa olimme yön ja päivän. Nellimistä naiset lapsineen sekä vanhemmat ihmiset lähetettiin evakkomatkalle Tervolaan. Ne nuoremmat miehet, joita ei vielä kelpuutettu sotilaiksi ja ne vanhemmat miehet, joita ei enää otettu sotilaiksi sekä ne naiset, joilla ei ollut lapsia jätettiin. Heidän piti mennä porotokan mukana Inarijärven poikki.

Meidät tungettiin kuorma-auton lavalle mukanamme vain yllämme olevat vaatteet, muutamia peittoja, joiden alla lavalla tarkenee ja hiukan ruokaa. Sitten lähdettiin. Meitä oli monta perhettä lavalla. Se oli sellainen auto, jonka lava oli katettu pressulla.

 

Asettuminen Tervolaan

Ajettiin Rovaniemelle. Siinä syötiin ja matka jatkui. Lopulta tulimme perille sinne, minne olimme menossakin. Ensin meidät kaikki suonikyläläiset päästettiin lavalta Narkauksen koululle Tervolassa. Narkauksen koulu on Koivun aseman lähellä ja kylänkin nimi on Koivu. Siinä vielä erottiin toisistamme kuka minnekin: muille kouluille ja tyhjiin taloihin.

Me Fofonoffit, joita viimeiseksi kuulutettiin, jouduimme yhteen vanhaan tyhjään taloon. En tiedä, missä sen asukkaat olivat. Talo ei ollut suuri: kamari ja pirtti, jossa oli leivinuuni ja hella. Ulkona oli hyysikkä, aitta ja navetta sekä kaivo. Navetassa oli iso rautapata, jossa tietenkin oli keitetty lehmille ruokaa. Iso pata oli hyvä, kun voimme lämmittää siinä vettä peseytymiseen ja pyykkäämiseen. Se vain oli huono, kun ei ollut saunaa.

Meitä oli kahdeksan perhettä asumassa siinä talossa. Kyllä oli ahdasta. Kenellekään ei ollut omaa paikkaa, oli vaikea löytää edes jalansijaa. Maitoa saimme hakea joka päivä muutaman kilometrin päästä neljä litraa kaikkia kahdeksaa perhettä varten. Sitä meidän ei tarvinnut maksaa itse. Kaupasta saimme ottaa, en muista montako kiloa lihaa kerran viikossa. Sekin oli tarkoitettu kaikille yhteisesti. Jauhot, sokeri, voi, tee ja kahvi olivat kortilla ja ne jokainen osti itse. Kauppa oli vain yhden talon päässä majapaikastamme. Välissä oli Lindbergin talo, jossa Kiprianoffin Elias perheineen oli evakkona, ja piharakennuksessa olivat Dimitri Moshnikoff perheineen ja Ida Fofonoff lapsineen.

Kunpa ei kenenkään enää tarvitsisi olla sellaisissa oloissa!

 

Siirto uuteen paikkaan

Talvisydämen asuimme tässä tyhjillään olleessa Tauriaisen talossa, mutta maaliskuun lopulla jouduimme siirtymään muualle, sillä talolle löytyi ostaja. Nyt meidät vietiin vielä ahtaampaan taloon, jonka nimi oli Jänkälä. Onneksi oli jo kevätpuoli ja lämpimämpää. Talon päädyssä oli aitta, joka oli suurempi kuin itse talo ja siinä oli yksi ikkunakin. Siihen mahtui nukkumaan monta perhettä.

Asuimme tässä talossa Kemijoen rannalla lähes kaksi kuukautta. Sitten sota loppui, mutta meitä ei heti päästetty lähtemään takaisin.

 

Takaisin Petsamoon

Vihdoin toukokuun loppupuolella päästettiin evakkoja palaamaan takaisin Petsamoon. Kylläpä riemu syntyi, kun lähtölupa saatiin: vanhemmat ihmiset tekivät ristinmerkkejä ja kiittivät Jumalaa, että vielä valkeni se päivä, jolloin saadaan palata synnyinseudulle!

Ja taas kuorma-auton lavalle ihmiset ja tavarat. Nyt meitä kuljetettiin avolavalla. Sodankylässä olimme yötä jossain koulussa, joka oli säästynyt pommitukselta. Lopulta tulimme takaisin Nellimiin, josta olimme autolla joulukuussa lähteneet.

Ne poromiehet, jotka olivat kuljettaneet tokan Inarijärven yli, olivat palanneet kotiinsa jo ennen meitä. He olivat vasottaneet porot ja päästäneet vapaiksi. He tulivat meitä vastaan takkaporojen kanssa. Odottelimme heitä Nellimissä Saijetsin Matin talossa monta päivää. Hänellä oli kaksi isoa taloa: toinen oli vanha ja toinen oli juuri valmistunut.

Ne, jotka olivat joutuneet jättämään tavaransa Nellimiin, etsivät niitä. Osa tavaroista oli lähetetty perään, osa oli vielä jäljellä Nellimissä, mutta pakkaukset oli revitty auki ja tavarat otettu.

Me maadsasjärveläiset lähdimme Nellimistä kävelemään yhdessä kotiin. Meiltä kului matkaan kaksi päivää. Asuinpaikkamme olivat ehjät, mutta kovasti oli venäläinen pommittanut metsiä. Männyt olivat katkenneet ja palopommit jättäneet pahaa jälkeä. Joka puolella oli räjähtämättömiä pommeja, joita sotilaat raivasivat.

 

Petsamossa

Kotiseudulla meillä ei ollut mitään hätää: nuotat, verkot, veneet, porot, sanit, kelkat, pulkat ja kaikki porotarvikkeet olivat jäljellä. Niin elelimme kesän, syksyn. Talvi tuli. Koulu ja asuntola olivat palaneet, vain sauna ja aitta olivat jääneet ehjiksi. Gauriloffin Olli vuokrasi talonsa kouluksi ja Feodoroffin Pekka omansa asuntolaksi. Itse he asuivat pikkupirteissään.

Tänä välirauhan talvena olin viimeistä vuotta koulussa. Kesäkuun alkupäivinä pääsimme koulusta. Ja lähdimme kävelemään kotia kohti. Matkaan meni kaksi päivää. Puolivälissä Kallojärvellä aina yövyimme mennen tullen.

Tulimme kotiin ja pian taas alettiin kutsua miehiä sotapalvelukseen.

 

Uusi sota alkaa

Uusi sota alkoi kesäkuun 4 päivänä 1941. Pataljoona sotilaita tuli alas Luttojoen rantoja kävellen. Veneillä kuljetettiin vain ruoka- ja sotatarvikkeet.

Me naiset ja vanhat ihmiset asuimme edelleen kotona, mutta kaikki miehet olivat sotimassa. Näin elelimme kaksi ja puoli vuotta. Semenoffien oli käsketty muuttaa Maadsasjärvelle, kun heidän oma kotipaikkansa oli liian lähellä sotatannerta. Kesällä nuottasimme ja verkottelimme, mutta enää ei kenelläkään ollut lampaita eikä lehmiä, vain poroja.

Syksyllä alettiin koota poroja. Lähialueen porot löytyivät aivan helposti, kun niitä alettiin etsiä. Myös ne miehet, jotka olivat sotilaina, saivat viikon loman porotöiden vuoksi. Kun vaatimet olivat hihnoissa, naiset asuivat niiden luona tokassa, siirsivät ja lypsivät ne. Vaadinten maidosta valmistettiin juustoa. Kun talvi tuli, oli helpompaa. Silloin porot voitiin päästää hihnasta. Ne kaivoivat jäkälää ja heinää talvikaivospaikoilla. Riitti kun kävi vain tarkistamassa niitä.

Syksyllä pitkinä, pimeinä iltoina joskus pelotti kovin, kun vielä koirat kovasti haukkuivat eikä tiennyt, miksi ne haukkuivat. Päivänvalossa taas kaikki oli hyvin. Kaupassa kuljimme Nellimissä kerran kuussa, koska kaikki ruoka oli kortilla. Kesällä kuljimme tietenkin kävellen ja talvella poroilla. Kun joskus kesällä kävimme kaupassa Ivalossa, ajoimme Luton tietä kenttäpostiautolla. Silloin tavaroitten kantomatka lyheni huomattavasti. Ne olivat sotilasajoneuvoja.

 

Toisen kerran evakkoon

Toukokuussa 1944 tuli määräys, että kaikkien pitää lähteä Nellimiin. Alkoi olla jo kelirikkoaika, kun taas jouduimme pakkaamaan tavaramme. Paljon emme ottaneet mukaan: vain nuotat, verkot ja omat vaatteemme, makuuvaatteita ja astioita. Kun pääsimme Nellimiin, lumi loppui.

Saijetsin Matti otti meidät asumaan siihen saakka, kunnes Inarijärvestä lähtisivät jäät. Kesäkuu oli jo puolivälissä, ennen kuin Inarille päästiin moottorilla. Ajoimme Tiaisniemeen, jossa oli jonkun kesäpaikka, iso hyvä talo. Siinä oli kaksi kamaria ja iso pirtti, missä oli leivinuuni, hella ja vielä takka. Siinä oli myös vintti, ja siellä me tytöt nukuimme.

Meitä asui muutama perhekunta siellä. Vedimme nuottaa ja pidimme verkkoja saaden kylliksi kalaa. Olimme Tiaisniemessä kaksi kuukautta ja taas tuli uusi määräys. Nyt piti lähteä takaisin Nellimiin.

 

Kalajoelle

Nellimissä pakkasimme tavaroitamme muutaman päivän ja sitten lähdimme evakkomatkalle Kalajoelle. Petsamosta alkoi tulla autokolonnia, kun sitä oli alettu tyhjentää. Saksalaisten kuorma-autot veivät Rovaniemelle kaikki evakot. Rovaniemeltä eteenpäin kuljimme rautateitse. Tavaravaunuissa olivat ihmiset ja tavarat. Matka Kalajoelle kesti monta vuorokautta. Juna hytkyi ja heilutti edestakaisin, kalisi ja kolisi. Oulussa meille annettiin ruokaa. Kyllä oli kylmä. Junavaunun lattialla oli vähän heiniä, mutta niistä saimme vain täitä.

Meidät jätettiin Ylivieskan asemalle yöllä ja nukuimme siinä. Aamulla meidät vietiin autolla Kalajoelle johonkin kouluun, jossa asustelimme muutaman päivän. Jotkut lapsistamme sairastuivat: he eivät kestäneet pitkää matkaa ja outoa ruokaa. Feodoroffin Huotarin ja Marjan tytär ja poika kuolivat ensimmäisten vuorokausien aikana, ja heidät haudattiin yhteiseen hautaan. Uljaanakin kuoli. Hän oli viimeisillään raskaana ja nosti jotain raskasta taakkaa, mitä ei kestänyt. Saman vuoden keväällä heidän Sergei-niminen poikansa kaatui sodassa. Raskas oli vuosi sille perheelle.

 

Rahjassa

Siitä koululta meidät jonkin ajan kuluttua lähetettiin taas kuka minnekin. Meidät vietiin Rahjan kylään, joka on Kalajoelta muutama kymmenen kilometriä Kokkolan suuntaan. Me pääsimme asumaan Rahjan kylän nuorisoseuran taloon. Ei sitäkään asuinpaikkaa juuri voi kehua. Siellä oli keittopaikkana yksi hella, ja meitä oli viisitoista perhettä sitä käyttämässä. Kuka kulloinkin kerkesi, tunki hellalle kattilansa tai pannunsa kiehumaan. Oli onneksi pitkä, lämmin syksy ja voimme laittaa ruokaa myös ulkona. Silloin oli todella pitkä lämmin syksy, kun ei vielä joulukuussakaan ollut lunta. Vasta jouluksi satoi lunta.

Jonkun ajan kuluttua miehiä alkoi päästä siviiliin. Me olimme silloin jo onnistuneet saamaan talon, Viljami Roukalan pikkupuolen. Siinä oli kaksi huonetta ja he itse nukkuivat lapsineen kamarissa, me puolestamme hellahuoneessa. Heillä itsellään oli myös iso talo, jossa asuivat miehen veli ja sisar, vanhapoika ja –piika, ja vanhin poika ja tytär. Tässä meidän oli parempi asua, kun saimme käydä isossa talossa pyykkäämässä. Maitoa saimme ostaa talosta, en kyllä muista miten paljon, myös kuorittua maitoa saimme lisäksi. Sota-aikana ei saanut lainkaan täysmaitoa, eivät edes ne, joilla oli lehmiä. Kerran kuussa kävi tarkastaja tutkimassa paljonko maitoa lehmät lypsivät ja paljonko siitä saatiin voita.

Talon isännällä oli verkot Pohjanlahdessa ja me ostimme häneltä kalaa. Talon emäntä oli hyväsydäminen ihminen. Kun hän leipoi leipää, antoi hän meillekin lämpimän leivän. Kun hän paistoi ternimaidosta juustoja, antoi meillekin juuston ja muutaman kerran hän kutsui meidät syömään.

Myöhemmin tutustuimme talon nuoriin. Tanssitalo, se jossa ensin asuimme, ei ollut kaukana, olisiko ollut kilometrin päässä, siellä kuljimme. Tanssit pidettiin muutaman kerran viikossa, nuoret olivat kovia tanssimaan.

Kalajoella olimme evakossa kahdeksan kuukautta. Siellä oli talvella paljon lunta eikä teitä aurattu lainkaan. Paikkakuntalaiset kävivät hevoskyydillä hakemassa Kalajoelta postin. Joillain oli kouluikäisiä lapsia ja he saivat käydä koulua.

 

Saamelaiset kootaan yhteen

Huhtikuussa alettiin saamelaisia koota yhteen Oulujoen rantaan Maikkula nimiseen paikkaan. Siinä oli ollut venäläisvankien leiri ja jäljellä oli viisi parakkia. Joka parakissa oli kaksi isoa huonetta, joihin sijoitettiin monta perhettä asumaan. Viides parakki oli keittiönä, jossa kokki laittoi meille lämmintä ruokaa kerran päivässä.

Me muutimme sinne viimeisinä suonikyläläisten joukkoon. Lähteminen Rahjan kylästä oli vaikeaa: tytöt siellä valittivat, että miksi lähdette. Mutta emmehän me olleet tulleet sinne jäädäksemme. Ja niinpä eräänä aamuna talon isäntä lähti meitä viemään hevosella niin pitkälle kuin tietä oli aurattu. Erottaessa tuli kyllä kyynel silmään molemmin puolin. Sen jälkeen emme ole tavanneet toisiamme.

 

Paluu evakosta pohjoiseen

Asuimme Maikkulassa neljä kuukautta. Syyskuussa luvattiin, että evakot voivat lähteä palaamaan kotiin. Luvattiin, että nekin saavat lähteä paluumatkalle, joilla ei enää ollut kotia.

Petsamo menetettiin venäläisille, joten kodittomia ihmisiä oli paljon. Meistä koltista muutamat lähtivät Nellimin puoleen, jotkut Luton puoleen. Rovaniemeltä etelään oli hävitetty kaikki. Kun tulimme Rovaniemelle, sielläkään ei ollut mitään pystyssä, kaikki oli poltettu.

Matkasimme pohjoiseen taas kuorma-autoilla, mutta tällä kertaa emme päässeet koteihimme saakka, vaan jäimme Nangujärvelle. Siihen oli jäänyt saksalaisilta muutama parakki polttamatta. Ihmiset alkoivat korjata niistä itselleen asuinpaikkoja. Se oli kova urakka, kun piti aloittaa kaikki alusta, mitään ei saanut valmiina.

Kun onnistuttiin saamaan kaupasta verkko- ja nuottalankoja, alettiin kutoa verkkoja ja nuottia. Miehet tekivät veneitä, kelkkoja, saneja, pulkkia, valjaita ja hihnoja. Porojakaan ei ollut. Lapin Sivistysseura osti paikallisilta poromiehiltä poroja, jotka jaettiin perheille: isompi perhe sai enemmän ja pienempi perhe vähemmän. Robert Crottet’n lahjoitusvaroillakin ostettiin koltille poroja, jotka jaettiin samalla tavalla perheille. Jotkut koltat ostivat itsekin poroja ja pitivät lainakkoja tehden niistä ajohärkiä. Niin alkoi poroluku hiljalleen nousta.

 

Evakkotaival päättyy

Maaliskuussa 1949 tulimme Sevettijärvelle, mistä saimme asuinpaikan. Vanhemmat koltat eivät olisi halunneet kylläkään tulla tänne, sillä he tiesivät, että täällä oli ollut muinoin kolttakylä, Näätämönkylä, joka autioitui. Vanhat ihmiset sanoivat, että paikka on kirottu eikä siinä ala kylä menestyä. Kerrotaan, että oli ollut kauppias, joka osti kyläläisiltä marjoja. Muutamat marjanmyyjät olivat petkuttaneet häntä laittamalla marja-astian pohjalle suolattuja haukia ja vain pinnalle hillakerroksen. Kauppias osti tietenkin ensin hyvässä uskossa noita marja-astioita. Kun myöhemmin tuli ilmi, mitä niiden pohjalla oli ollut, kauppias suuttui. Hän tiesi, keneltä oli ne ostanut ja hän kirosi tämän paikan ja sen koko suvun. Köyhänä se suku pysyköön ja vaikka kuinka monta kertaa kylää yritettänee rakentaa, se autioitukoon!

Minä uskon, että Jumalan mahti on voimakkaampi kuin tuon kauppiaan kirous.

 

 

 
 


Facebook MySpace Twitter Digg Delicious Stumbleupon Google Bookmarks