Header image
Kolttatarinoiden maailmaa

Kolttatarinoista löytyy avain maailmaamme, kun niitä lukee tarkalla ja kriittiselläkin luennalla, tallentajan kulttuuriperinnöstä tietoisena. Saduista löytyvät sääntömme, jopa lakimme, tietomme, osa historiaamme ja ennen kaikkea huumorimme.

Aikoinaan asuessamme Petsamossa ja vielä evakkotaipaleen jälkeen Suomeen asetuttuamme hauskuutimme toisiamme ja itseämme pitkinä talvi-iltoina kertomalla tarinoita. Talvikylissä kokoonnuimme taitavan tarinankertojan pirttiin tai yksinkertaisesti kerroimme tarinoita perheen kesken puhdetöitä tehdessämme.

Kolttasadut voidaan karkeasti jakaa kuuteen ryhmään: eläinsadut, seikkailusadut, hölmöläistarinat, vainolaistarinat, legendat ja kertomukset historiallisista tapahtumista.

 

Eläinsadut

Eläinsadut voidaan vielä jakaa kahteen kategoriaan sen mukaan kerrotaanko niissä eläinten puuhista vai ihmisen muuntumisesta eläimeksi.

Eläinten puuhista kertovissa saduissa on useimmiten päähenkilönä karhu, susi, kettu tai jokin lintu, tiainen, tikka tai korppi, joilla on inhimillisiä piirteitä esimerkiksi tarinoissa Koiran satu ja Ketun satu.

Muuntumistarinoissa mies tai nainen voi muuntautua karhuksi, sudeksi, koiraksi, peuraksi tai kalaksi. Näissä tarinoissa tulee selvästi ilmi kolttien läheinen ja kunnioittava luontosuhde. Esimerkkeinä tulkoon mainituiksi Katoilevainen vaimo ja Ukko kalana.

Jotkin näistä saduista ovat kansainvälistä lainaa, joihin koltat ovat lisänneet oman suolansa ja pippurinsa.
 

Seikkailusadut

Seikkailusaduissa kerrotaan esimerkiksi Tuhkimuksesta, joka sai lopulta monien vaiheitten jälkeen vaimokseen tsaarin tyttären tai Sanojen ostajasta, joka seikkaili myös meren pohjassa ja oli lopulta surmata omat kaksoispoikansa.

Tähän ryhmään kuuluvat myös tarinat jättiläisistä ja staaloista, jotka koettelevat voimiaan ja nokkeluuttaan ihmisten kanssa.

Seikkailusaduissa on paljon kansainvälistä lainaa, mutta niissä on mukana myös kolttien omia höystöjä, jotka ryydittävät niitä mukavasti.

 

Hölmöläistarinat

Hölmöläistarinat lienevät kaikille kansoille yhteisiä. Kukin on niihin vain lisännyt omaan kulttuurinsa kuuluvia piirteitä.

 

Vainolaistarinat

Näissä tarinoissa on usein päähenkilönä Laurukainen, joka on olevinaan vainolaisten puolella, mutta itse asiassa toimiikin niin, että koltat pelastuvat. Myös kolttakansan nokkelat jäsenet aiheuttavat vainolaisille hankaluutta ja päänvaivaa jättämällä heidät monesti luonnon armoille, jotteivät he voisi hävittää kolttakyliä.

 

Legendat

Suurin osa legendoista kertoo 1500-luvulla kolttien keskuudessa vaikuttaneen Pyhän Trifon Petsamolaisen elämästä. Kerrotaan, miten hän kastoi koltat kristinuskoon, miten hän leikkasi leipää, joka ei lainkaan loppunut ja miten hän lopulta rakensi Kolttakönkään rannalle kirkon, joka nykyisin tunnetaan nimellä St. Georgioksen kappeli. Legendoissa esiintyvät myös Neitsyt Maria ja Vapahtaja.

Pyhä Trifon eli sopusoinnussa luonnon kanssa ja osasi puhua eläimille. Tässä hän moittii karhua, joka on kaatanut hänen taikinakulhonsa.
Pyhä Trifon eli sopusoinnussa luonnon kanssa ja osasi puhua eläimille. Tässä hän moittii karhua, joka on kaatanut hänen taikinakulhonsa.

 

Historialliset tapahtumat

Ehkä tunnetuin tapahtuma, josta kolttatarinoissa kerrotaan, on Petsamon luostarin tuhoaminen jouluyönä 1589. Tarina on kulkenut kolttien keskuudessa suullisena perintönä aina meidän päiviimme saakka. Vasta 1990-luvulla se kirjoitettiin ensimmäisen kerran paperille.

Sodista, merkittävistä henkilöistä, kolttien petsamonaikaisesta arkielämästä, hauskoista sattumuksista ja kommelluksista, suurista murheista sekä evakkoajasta kerrotaan siten, että niissä esiintyvät paikat ja henkilöt voi tunnistaa ja sijoittaa kartalle sekä oikeaan ajankohtaan. Kolttien kirjoitettu historia on vajavainen ja sangen nuori: suullisena perinteenä kulkeneet tarinat ovat siirtäneet tietoja, nyttemmin sen sirpaleita sukupolvilta toisille.

 

Kolttasatuja kirjallisessa muodossa

T.I Itkonen julkaisi vuonna 1931 teoksen "Koltan- ja kuolanlappalaisia satuja", jossa hän oli kirjannut kuulemansa niin suomeksi kuin molemmilla saamenkielillä (mainittakoon, että koltan ja kildininsaamen ortografia kehittyi vasta vuosikymmeniä myöhemmin).

Tunnetuin kolttien tarinakokoelma lienee sveitsiläisen Robert Crottetin (1908–1987) muistiin kirjaama ja editoima "Kuun metsä". Tarinakokoelma syntyi Crottetin kohtaamisesta Taisia Gauriloffin kanssa, joka kertoi sveitsiläiselle tarinoitaan. Teoksen alkukieli oli ranska ja kirja käännettiin myöhemmin suomeksi. Vasiliisa Semenojan käännös takaisin Taisian kertomakielelle, koltaksi, julkaistiin viimein vuonna 2007 nimellä "Mannu meä’cc".

Luujärveltä on vuonna 1868 kirjattu muistiin A.Genetzin toimesta tarina ”Puoleksi ihminen, puoleksi karhu”. Tarina on julkaistu Leif Rantalan Kuolan niemimaalla käyneiden suomalaisten tiedemiesten "Matkakertomuksia"-teoksessa.

 

Puoliksi ihminen, puoleksi karhu

Ukko ja akka elivät, elivät; sanoivat: minkä tähden ei meille synny poika? Heille syntyikin poika, puoliksi ihminen, puoliksi karhu. Alkoi leikkiä, lapsilta päät katkoo. Isä, emä maksoivat, maksoivat, rahat loppui. Hän, poika meni järvelle, hakkasi avannon, huusi Veteistä. Veteinen tuli:
- Mitä huudat minua?
- Rahaa pitää.
- Jos ennätät järven toiseen päähän ennen minua, niin annan rahoja, mutta jos et pääse ennen minua, niin minä sinut syön.
 Lappalaisen poika pääsi edellä järven toiseen päähän, istautui, pani lakin kahden jalkansa väliin ja pisti reiän lakkiin. No siinä tulee Veteinen. Sanoo lappalaiselle:
- Oho, ennen minua tulit.
Lappalainen sanoo:
- Toitko rahoja?
- Toin.
Veteinen heitti rahat lakkiin, lakissa on reikä, kaikki valuu kuoppaan.
Mies sanoo:
- Mikä väkevä sinä olet, kun et voi lakkianikaan täyttää.
Se vielä läksi rahoja noutamaan, lappalainen istuu, rahoja odottaa. Veteinen tuli, toi rahoja lappalaiselle, viskasi lakkiin, lakki tuli puolilleen.
- No, riiittää nyt, sanoo, rahoja minulle, ei tarvitse enempää.

Veteinen sukelsi takaisin järveen, mies astui kotiinsa. Tuli kotiinsa; otti reen, läksi puita hankkimaan. Siellä on karhu, hän tarttui karhun päähän, alkoi vanutella. Karhu sanoo:
- Ole jo, älä tukista!
Hän herkesi tukistamasta, otti, valjasti karhun halkoreen eteen, läksi kotiin astumaan, karhupa puukuormaa vetää. Tuli kotiin mies, laski karhun lammaskarsinaan, karhu söi kaikki lampaat suuhunsa.

Aamulla nousivat ukko ja akka, niin karhu on syönyt lampaat kaikki. He kutsuvat poikansa:
- Mikä mörökölli sinulla on karsinaan laskettuna, se on syönyt kaikki lampaat.
Hän otti pois sen karhunsa, alkoi metsään astua, siellä on valkoinen kivi. Hän alkoi liikutella kiveä, niin kiven alta tuli rahoja näkyviin. Ajattelee lappalainen:
- Ei ole millä sieltä niitä saada.
Meni kotiinsa, teetti rautalapion; tulivat, rautalapiota kahden kantoivat. Hän yhdellä kädellä tarttui lapioon, viskasi sen minne käsi kantaa, käski taas takoa lapion. Nyt kolmen tuotiin rautalapio lappalaiselle. Hän otti yhdellä kädellä lapion, sanoo: keveähkö vielä on. Nuo sanoivat:
- Mitä, pitääkö toista?
Hän sanoo:
- Ei pidä.
Otti lapion, läksi valkoista kiveä kaivamaan. Alkoi kaivaa, ja taittoi lapionsa, niin astui takaisin, meni kotia. Taaskin taottiin lapio, tuotiin lapio viiden. Hän tarttui siihen, sanoo:
- Oho, nyt vasta onkin minua myöten.
Taas läksi valkoista kiveä kaivamaan - hän isänsä isän aarretta etsii; kaivoi, kaivoi ja sai rahat, tämä juuri onkin ukkonsa aarre.

No läksipä takaisin astumaan, tuli likelle kotiansa. Siinä mies istuu, sanoo:
- Missä matkustit?
- Ukkoni aarretta etsimässä.
- Palkkaudu minulle rengiksi.
 No hän palkkautuikin, menivät kotaan, pantiin heille syödä; söivät, suorivat, läksivät ulos, menivät peltoon. Siellä on "perkeleen sormi", neljäkymmentä puutaa painava. No lappalainen isäntä heitti sen ylös ilmaan, se menee, menee, silmistä katoo ja takaisin tulee. No, sanoo rengillensä:
- Heitäpäs sinä!
Hän ottaa sen käteensä, tahtoo heittää, istuu, katsoo taivasta kohti. Lappalainen sanoo:
- Mitä katsot?
- Musta pilvi, sanoo, on tulemassa, sen taakse tahdon perkeleen sormen tartuttaa.

Jopa hän heittikin, heitti, se pilven taakse tarttui. Siinä kaikki.

 

Revontulet

Kildininsaamelaisen Nina Afanasievan kertomus raottaa ovea maailmaan, josta kirjallisia lähteitä juuri ei ole:

"Meillä on valtava määrä tarinoita ja myyttejä. Maailma muodostuu kolmesta osasta: ilma, maailma ja maa. Me ihmiset elämme keskimmäisessä. Kun kuolemme, ruumiimme menevät maahan. Henkemme lentää ilmaan, maailmoista korkeimpaan.

Lena (ystäväni) kertoi minulle tänään, että hänen lapsuudessaan hän pelkäsi revontulia. Niin pelkäsin minäkin. Koska revontulet kertovat, etenkin kun taivas on hyvin punainen, että ihmisten sielut ovat epäharmoniassa, taistelussa, hyökkäävät veitsin ja veri virtaa kaikkialla. Kun sielut ovat rauhassa taivaalla on paljon vihreää. Kun vihreä ja sininen välähtelevät yötaivaalla, on rauha.

Kun olimme nuoria, sanottiin että revontulet ovat eläviä, ja kuten vurdalak, yöajan vaaniva verenimijävampyyri, pystyi imemään verta. Revontulet, kerrottiin, olivat yhtä eläviä kuin ihmiset, jotka olivat menneet kuolleiden maailmaan. Siispä näytti, että revontulet pystyivät imemään verta myös ihmisiltä. Minulle se oli selitys tuntemattomasta fysikaalisesta tapahtumasta. Ihmiset selittivät nämä ilmiöt tarinoin ja myytein. He istuttivat meihin pelkoa kun olimme pieniä, jotta emme rikkoisi ihmisten ja luonnon lakeja.

Esimerkiksi, ei ole riittävää sanoa "Älä vihellä!". Sanottiin ennemmin: "Jos vihellät, revontulet laskeutuvat ja imevät veresi". Tämä sai lapsen tottelemaan luonnon lakeja ja sääntöjä. Minun sukupolveni ainoa ajanviete pimeällä oli tarinoiden kertominen. Nyt meillä on valot. Mutta ennen, kun yöllä oli pimeää, vain polttamamme puiden valon katveessa, makasimme ja joku alkoi kertoa tarinoita. Tarinat soljuivat hitaasti ja kauniisti. Joskus ne pelottivat ja ahdistivat, joskus tekivät iloisiksi. Tarinoita oli monenlaisia. Useimmat vaikuttivat lapsen psyykeeseen siten, ettei hän rikkonut luonnon lakia. Ei pitäisi kieltää, se ei ole hyvästä. Täytyy antaa esimerkkejä, etenkin lapselle. Meidän esimerkkejämme olivat tarinat ja myytit."
(Snowchange Murmansk Archive 2001-1).
 

 

Kolttasadut oppikirjoijen tekstimateriaalina

Ensimmäisiä kolttien itsensä muistiin kirjaamia tarinoita alkoi ilmestyä koltankielen oppikirjoissa. Liikkeelle lähdettiin vaatimattomista vihkosista. Vuosien varrella oppikirjoista on tullut ei vain pedagogisesti korkeatasoisia, vaan myös kokonaisvaltaisia taideteoksia: Anastasia Moshnikoffin, Anni Feodoroffin ja muiden mestaritarinoitsijoiden kertomukset yhdistettynä muun muassa Tanja Sanilan ja Virpi Jefremoffin kuvituksiin.  

 
 


Facebook MySpace Twitter Digg Delicious Stumbleupon Google Bookmarks